Sari Peltoniemi - Suomu

English below

Takakansi:

Oona on niin raivoissaan, että kävelee vaatteet päällä järveen, ja ui pitemmälle kuin ikinä ennen. Vedessä jokin raapaisee Oonaa, niin että hän saa syvän haavan. Vastarannalla maisema on muuttunut ja ihmiset vaikuttavat merkillisiltä. Suomen presidenttinä kuuluu olven J. K. Paasiviki, eikä kenelläkään ole kännykkää. Oona uskoo siirtyneensä ajassa taaksepäin, mutta huomaa pian, että jotain muutakin on vinksallaan.

Tämä on toinen kirja jonka luin Lasten- ja nuortenkirjallisuus -kurssin nuortenkirjatehtävää varten. Tässä esseen osa jossa käsittelen kirjaa.

Jos Ovi hiljaisuuteen oli mukavan omituinen niin Suomu on ärsyttävän omituinen.

Sinänsä mielenkiintoinen aihe joka hyppii historian, scifin, fantasian, jännityksen ja ehkä kauhunkin genreissä. Jonkin verran kerrotaan itse oudosta maailmasta, mutta liikaa jätetään mielestäni myös kertomatta.

Kirjan päähenkilö, Oona, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan ja joka itsekin kertoo tarinaa, on mielestäni ärsyttävä. Oona vaikuttaa naivilta ja ailahtelevalta. Tavallaan ailahtelevuus on selitettävissä teini-iällä, mutta päällisin puolin syyt ailahtelevuuteen tuntuu löytyvän vain teinin omasta pinnallisuudesta.

Kirja herättää paljon kysymyksiä joita pitäisi kysyä ja joita uskoisi Oonan kysyvänkin ja olevan kiinnostunut, mutta mitään vastauksia ei anneta eikä oikeita kysymyksiäkään kysytä. Joitain kysymyksiä toki kysytään, mutta niihin ei taas vastata kunnolla, joten asiat jätetään sikseen. Oonasta saa kuvan, että häntä ei kiinnosta vaikka yhtäkkiä onkin selvästi erilaisessa maailmassa joka kuitenkin muistuttaa Suomea. Itse olisin halunnut tietää maailmasta enemmän ja olisin varmasti kysellyt paljon enemmän ja tivannut vastauksia hanakammin. Nyt tuntuu vain siltä, että kirjailija oli laiska kertomaan maailmastaan tai ei loppujen lopuksi itsekään tiennyt mitä kaikkea se piti sisällään.

Epäkohtia tässä maailmassa on paljon. Oona huomaa sentään ne ja ihmetteleekin miksi asioille ei tehdä mitään. Oona ei kyllä itse haluaisi alkaa tekemään asioille mitään. Ärsyttävää on myös se, että Oonalle kerrotaan kyllä, että hänen on kai tarkoitus muuttaa asioita, mutta hänelle ei tunnuta kertovan muuta, ”tulet muuttamaan elämäämme vaikkemme kerrokaan sinulle siitä mitään”.

Tökerösti kirjoitetun kirjan tökeryyttää lisää mielestäni tökerö rakkaustarina joka kirjassa yritetään loppumetreillä myös kertoa. Onhan se suloinen ja erilaisuutta ylistävä, mutta aika turha kun ottaa huomioon miten paljon asioita olisi voitu kertoa näilläkin sivuilla. Eikä rakkaustarinalla tuntunut olevan oikein muuta funktiota kuin, että se nyt oli kiva idea ja rakkauttakin pitää aina olla.

Kirjan alussa hämmentää se kun Oona ajattelee koko ajan jotakuta jota puhuttelee ”sinä” -muodossa. Välillä samoissa ajatuksiss. a vilahtaa myös nimi Asimov. Onneksi jo alkumetreillä selviää että ”sinä” on Oonan isä. Oonan isä onkin mielestäni mielenkiintoinen. Löysin Oonan ajatusten kautta saamistani tiedonjyvistä paljon samaa mitä on omassa isässäni. Oonan isä on mitä luultavamminkin masentunut alkoholisti ellei jopa maanis-depressiivinen alkoholisti. Oonalla on myös läheinen suhde isäänsä vaikka häntäkin vaivaa isän sairaudet. Olen kateellinen tuosta suhteesta joka minullakin joskus oli enemmän tai vähemmän. Tämä onkin mielestäni hienoin ja lämmin asia koko kirjassa. Asimovkin selkiää kuka tai oikeastaan mikä hän on, mutta tämäkin selviää vasta loppumetreillä. Asimov on koira. Miksi tätä tietoa piti pimittää viimeisille sivuille?

Minun on todella vaikea sanoa tästä kirjasta mitään. En jotenkin päässyt siihen sisälle. Se oli kyllä viihdyttävä ja ihan mukava lukea, mutta uskon, että kirjasta olisi saanut paremmankin.

Description from the back cover:

Oona is so furious that she walks straight up to the lake with her clothes on and swims further away than ever before. Something scratches Oona so she gets a deep wound. At the opposite shore the scenery has changed and people seems strange. Oona finds out that the President of Finland is J. K. Paasikivi and nobody has a cell phone. Oona believes she has traveled back in time, but soon she'll notice that something else is also wrong.

This was the other book for my Children and youth literature course's assignment. Here is the part from my essay where I discuss about the book.

If The Other Side of Silence was nicely strange book, this was annoyingly strange book.

The subject was in itself interesting and it jumped from genre to genre, there's historical, sci-fi, fantasy, thrill and even horror. It tells some about the odd world the book takes place, but there's just too much things the author doesn't tell.

The story is told from the main characters', Oona's, point of view and sometimes she tells the story herself. Oona is annoying. She seems naive and moody. In a way, the moody part is explicable because of the teenage, but mostly it's just the teenaged girl's own superficiality.

The book rouses a lot of questions which should be asked and which you would believe Oona to ask and be interested about, but there's no answers and not even the right questions. Of course there's some questions, but there's no proper answers, so the discussion ends as soon as it started. I got the feeling that Oona really wasn't interested to find out about the different world she was in, which however resembled a lot of Finland. If I would be in the same situation I would have liked to know more about the world and I would have made a lot more questions and demanded answers. Now it feels like the author was just being lazy and couldn't bother to tell about her world she made or maybe she didn't really know what the world was like in its entirety.

There were a lot of problems in this world. Luckily, Oona notices many of the flaws and she wonders why anybody did nothing to fix them. But Oona wasn't ready to do anything herself either. It also annoys me that everybody told Oona that she is meant to change things, but they'll say no more, ”you're going to change our lives, but we won't tell you anything about our lives”.

This book was written sloppy, and more sloppy it was because of the sloppy love story the author tries to tell at the end of the book. Yes, it is sweet and it praises difference, but it was unnecessary especially if you start to think how much answers those pages could have given to you instead of a clumsy love story. And there wasn't a real function to the love story, it was just a nice idea and of course, there had to be love story somewhere.

I also got confused because at the beginning of the book Oona thoughts all the time someone who she refers to as ”you”. At times, in those thoughts there's also a name Asimov. Luckily, reader gets to know quite soon that ”you” is Oona's father. He is interesting person. From the little morsel of information I found out is that Oona's father was a little bit like my father. Presumably, Oona's father was depressed alcoholic, maybe even manic-depressive. She has a close relationship with him, even though she is bothered about her father's illness. I'm kind of a jealous of their relationship which I had also with my father a long time ago, more or less. In my opinion, this is the finest and the warmest thing in the book. And finally, reader gets to know who, or what, Asimov is, although just before the book ends. Asimov is a dog. Now, why on earth the author had to conceal this information all the way to the end pages?

It's really hard for me to say anything about this book. I just couldn't get hang of it. It was entertaining and nice to read, but I believe it could have been better.