Allende, Isabel
Henkien talo
La casa de los espíritus, 1985
Otava, 2010
s. 440
Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä
Isabel Allenden esikoisromaanin myötä
Latinalaisen Amerikan kirjallisuus on viimeinkin löytänyt naisen
äänen, verevä ja voimakkaan, uudenlaisen.
Henkien talo on säihkkyvä
sukukronikka, värikkäitä vaiheita, rakkautta, murhetta. Tarina
ulottuu vuosisadan alusta näihin päiviin. Välillä sitä kertoo
Esteban Trueba, perusmacho, joka kohoaa suurtilalliseksi,
pahantuulinen partiarkka, äksy senaattori. Mutta todellisia
päähenkilöitä ovat suvun kolmen sukupolven naiset, Clara, Blanca
ja Alba, joiden kaikkien nimet merkitsevät valoa. He hallitsevat
sokkeloisen talon sopukoita, yhdistävät kirjavaa sukua,
ihmeparantajia, hampuuseja, kolmea sukupolvea maatyöläisiä,
kansanvillistijöitä. Menetetyn kotimaansa ja oman sukunsa vaiheista
Isabel Allende punoo uskomattoman ja toden tarinan, jossa on kaikki:
puut ja pedot, ahdistus ja nauru, Jumala ja ruoka, luokkataistelu ja
intiaaninoitien salaisuudet.
Jälleen tämä oli erittäin omituinen
kirja. Yllätyksekseni pidin siitä paljon, huolimatta todella
pitkistä luvuista ja kappaleista. Luin kirjan suhteellisen nopeasti.
Se oli mielenkiintoinen vaikkakin aluksi epäilinkin tätä, mutta
muutaman luvun jälkeen huomasin pitäväni kirjasta ja vaikka luvut
olivatkin kovin pitkiä, luin ne yllättävän nopeasti.
Vihasin Estebania samantien. Ja vihasin
häntä senkin jälkeen kun Alba oli nähnyt hänessä jotain
hyvääkin.
En tiedä paljoakaan Chilen historiasta, mutta tämä kirja opetti minulle sentään jotain. Vallankumous ei
kuulostanut kovin mukavalta. Ehkä minun pitäisi ottaa asiasta
enemmän selvää.
Clara oli omituinen hahmo. En oikein
tiedä vihasinko vai pidinkö hänestä. Joskus pidin, mutta joskus
en. Blanca oli myös erikoinen. Luulen, että pidin eniten Albasta.
Hän vaikutti kaikkein tervejärkisimmältä.
Kirja oli maagista realismia. Odotin
tosin enemmän sitä maagisuutta. Claralla oli tosin yliluonnollisia
ominaisuuksia, mutta sen enempää maagisuutta kirjassa ei ollut. Olin
hieman pettynyt.
Kertoja ei aina ollut niin selkeä. Se
vaihtui monesti ja usein lukujen sisällä. Ensin se oli hämmentävää
koska ei voinut olla varma kuka puhui. Mutta se selvisi onneksi
muutaman lauseen jälkeen. Ja enemmän luettua alkoi tajuta, että
kertojia oli suurimmaksi osaksi vain kaksi, Esteban ja kaikkitietävä
(Allende itse?) ja myöhemmin myös Alba. Kaikkein häiritsevintä
taisi olla ne pienet vihjeet joita luvuissa aina välillä vilahti, jotka kertoivat siitä, mitä myöhemmin tulisi tapahtumaan,
eräänlaisia pieniä spoilereita, mutta tarpeeksi pieniä, että ne
pistivät arvuuttelemaan tulevaa. Tavallaan ne olivat niitä pieniä
asioita jotka auttoivat minua jatkamaan lukemista, mutta samalla ne
myös ärsyttivät koska jotkin niistä tapahtuivat vasta juuri ennen
loppua ja olin kuitenkin odottanut niitä melkein kirjan alusta
lähtien. Joten minulla on sekalaiset tunteet näitä vihjeitä
kohtaan :D
Kaiken kaikkiaan, nautin kirjasta
paljon ja löysin, että siitä on tehty myös
elokuva oikein
lupaavalla näyttelijäkaartilla (kuten Meryl Streep!). Minun pitää
nähdä se!
Allende, Isabel
The House of the Spirits
La casa de los espíritus, 1985
Otava, 2010
p. 440
Translator: Jyrki Lappi-Seppälä
In one of the most important and
beloved Latin American works of the twentieth century, Isabel Allende
weaves a luminous tapestry of three generations of the Trueba family,
revealing both triumphs and tragedies. Here is patriarch Esteban,
whose wild desire and political machinations are tempered only by his
love for his ethereal wife, Clara, a woman touched by an otherworldly
hand. Their daughter, Blanca, whose forbidden love for a man Esteban
has deemed unworthy infuriates her father, yet will produce his
greatest joy: his granddaughter Alba, a beautiful, ambitious girl who
will lead the family and their country into a revolutionary future.
The House of the Spirits is an
enthralling saga that spans decades and lives, twining the personal
and the political into an epic novel of love, magic and fate.
Again this was very peculiar book. For
my surprise I liked it very much, despite of it's huge chapters and
long paragraphs. I read the book relatively fast. It was interesting
although I doubted it at first but after reading few chapters I realised
I liked the book and even though the chapters were very long I read
them quite quickly.
I hated Esteban right away. And I hated
him even when Alba saw something good in him.
I don't know much about Chile's history
but I think this book taught me at least something. The revolution
didn't sound very nice. Maybe I should find out more about it.
Clara was very curious character. I
don't know if I liked her or not. Sometimes I liked her but sometimes
I didn't. Blanca was also peculiar character. I think I liked most
Alba. She seemed sane and nice.
The book was magic realism. I expected
more of the magic. Clara had psychic talents but that was all the
magic the book held in. I was little bit disappointed.
The storyteller wasn't always that
clear. It changed many times and often in the same chapter. At first
it was confusing because you couldn't be sure who was talking at
first. But it was clear after few sentences. And while reading more
and more you found out that there were most of the times just two
storytellers, Esteban or omniscient (which was Allende herself?) and
later Alba. The most disturbing thing was the little clues in the
chapters which revealed something that will happen later in the book,
they were almost like a little spoilers, but just enough that they
made you only guessing. In a way they were the little things that
kept me reading and held my interest but at the same time it was
really annoying because some of the things happened just before the
end and you had already waited them to happen almost straight at the
beginning. So I have mixed feelings about the clues :D
All and all, I really enjoyed this book
and I found out that it has been made into
movie too, with wonderful
actors and actresses (like Meryl Streep!). I'll need to see it!
